15

Koska Jumalan ilmestyminen aineelliseen maailmaan on hämmästyttävää, Syntymättömän syntymisestä on olemassa eriäviä mielipiteitä. Bhagavad-gītāssa Herra sanoo syntyvänsä aineelliseen maailmaan, vaikka Hän on kaiken luodun valtias ja syntymätön. Syntymättömän syntyminen on kiistatonta, sillä Hän Itse vakuuttaa sen olevan tosiasia. Hänen syntymisensä syystä on kuitenkin eri mielipiteitä, mutta ne selvitetään Bhagavad- gītāssa. Hän ilmestyy omalla sisäisellä energiallaan vakiinnuttaakseen uskonnolliset periaatteet, suojellakseen jumalallisia ja tuhotakseen jumalattomat. Se on Syntymättömän ilmestymisen tarkoitus. Silti tässä säkeessä sanotaan, että Herra tulee tänne tuottaakseen kunniaa jumalalliselle kuningas Yudhiṣṭhiralle. Herra Śrī Kṛṣṇa halusi asettaa Pāṇḍavat kuningaskunnan hallitsijoiksi koko maailmaa hyödyttämään. Kun jumalallinen kuningas hallitsee, alamaiset ovat onnellisia. Jos hallitsija on jumalaton, alamaiset ovat onnettomia. Kalin aikakaudella suurin osa valtionjohtajista on jumalattomia, ja siksi myös kansalaiset ovat onnettomia. Demokraattisissa valtioissa jumalattomat kansalaiset valitsevat hallitsijansa, eivätkä he siksi voi syyttää ketään onnettomuudestaan. Myös Mahārāja Nala tunnettiin suurena ja jumalallisena kuninkaana, mutta hänellä ei ollut mitään yhteyttä Herra Kṛṣṇaan. Tässä säkeessä puhutaan Kṛṣṇan Mahārāja Yudhiṣṭhiralle osoittamasta kunnioituksesta. Herra Kṛṣṇa osoitti kuningas Yadulle kunnioitustaan syntymällä hänen perheeseensä. Herra tunnetaan nimistä Yādava, Yaduvīra, Yadunandana ja niin edelleen, vaikka Hän on aina riippumaton tuollaisista sitoumuksista. Hän on kuin Malayan kukkuloilla kasvava santelipuu. Puita kasvaa kaikkialla, mutta koska santelipuita kasvaa yleensä Malayan kukkuloiden alueella, santelipuut ja Malayan kukkulat yhdistetään toisiinsa. Voimme siksi tehdä sen johtopäätöksen, että Jumala on auringon tavoin syntymätön, mutta ilmestyy aivan kuten aurinko, joka aamuisin nousee itäisellä taivaanrannalla. Aivan kuten aurinko ei kuulu vain itäiselle taivaanrannalle, Herrakaan ei ole kenenkään poika vaan kaiken olemassaolevan isä.

Bhagavad-gītāssa (4.6) Herra sanoo:

”Vaikka olen syntymätön ja ylimaallinen, kehoni ei koskaan tuhoudu ja vaikka Minä olen kaikkien tuntevien olentojen valtias, silti Minä ilmestyn eri aikakausina alkuperäisessä ylimaallisessa hahmossani.”

Kṛṣṇa on syntymätön ja mekin olemme syntymättömiä, mutta erona on se, että toisin kuin Herra, me olemme olleet sidoksissa aineelliseen ruumiiseen. Siksi emme pysy syntymättömässä asemassamme vaan joudumme syntymään ja vaeltamaan ruumiista toiseen epävarmoina siitä, millaisen ruumiin seuraavaksi saamme. Elämän aikana me joudumme hyväksymään erilaisia ruumiita. Pienokaisen on luovuttava ruumiistaan ja hyväksyttävä pikkupojan ruumis, pikkupojan on luovuttava ruumiistaan ja hyväksyttävä nuorukaisen ruumis, joka hänen on vaihdettava vanhenevaan ruumiiseen. Niinpä on luonnollista päätellä, että kun ihminen jättää kuolleen ruumiinsa, hänen on hyväksyttävä uusi, lapsen keho.

Tämä on luonnollinen aineellisen maailman kulku. Sitä voidaan verrata vuodenaikojen vaihteluun. Kevättä seuraa kesä, kesän jälkeen tulee syksy, talvi ja jälleen kevät. Vastaavasti yön jälkeen tulee päivä ja päivän jälkeen yö. Aivan kuten nämä syklit seuraavat toisiaan, mekin vaellamme ruumiista toiseen ja on luonnollista päätellä, että jätettyämme nykyisen ruumiin saamme uuden (bhūtvā bhūtvā pralīyate).

Tämä päätelmä on looginen ja śāstrat eli Veda-kirjallisuus tukevat sitä. Ylin auktoriteetti eli Itse Kṛṣṇa vahvistaa saman asian. Miksi emme hyväksyisi sitä? Jos ihminen ei hyväksy tätä seikkaa – jos hän luulee, että kuoleman jälkeen ei ole elämää – hän on typerä.

Kuoleman jälkeen elämä jatkuu ja elävän olennon on myös mahdollista päästä eroon toistuvasta syntymästä ja kuolemista ja saavuttaa kuolematon elämä. Koska me olemme ammoisista ajoista saakka tottuneet hyväksymään itsellemme uuden ruumiin toisensa jälkeen, meillä on vaikeuksia ajatella elämää, joka olisi ikuinen. Aineellinen elämä on täynnä ongelmia ja elävä olento ajattelee, että jos ikuinen elämä on olemassa, senkin täytyy olla hankalaa. Sairas mies, joka on sänkypotilaana ja jonka on otettava kitkeriä lääkkeitä, syötävä sairasvuotellaan ja ulostettava ja virtsattava pedissään, koska ei pysty liikkumaan, saattaa pitää elämäänsä sietämättömänä ja ajattelee itsemurhaa. Aineellinen elämä on toisinaan niin kurjaa, että epätoivoissaan ihminen kiinnostuu tyhjyysfilosofiasta tai persoonattomuusfilosofiasta ja yrittää kieltää koko olemassaolonsa ja tehdä kaiken tyhjäksi. Olemattomaksi tuleminen on mahdotonta, eikä se ole tarpeen. Aineellisessa olotilassa olemme vaikeuksissa, mutta kun pääsemme siitä pois, voimme löytää todellisen ja ikuisen elämän.

Kṛṣṇa on aja, kuoleman ja syntymän ulottumattomissa, ja koska olemme Hänen osasiaan, mekin olemme aja. Kuinka voisimme olla mitään muuta? Jos isäni on onnellinen ja olen hänen poikansa, miksi minä olisin onneton. Voin luonnollisesti päätellä, että saan nauttia isäni omaisuudesta aivan kuten isäni nauttii siitä. Jumala, Kṛṣṇa, on kaikkivoipa, kaikkein kaunein, kaikkein tietäväisin ja kaikessa täydellinen ja vaikka minä en ole täydellinen, olen osanen Jumalaa ja siksi minulla on osittain kaikki samat ominaisuudet kuin Jumalalla.

Jumala ei kuole, joten minäkään en kuole. Se on minun asemani. Asia selitetään Bhagavad-gītāssa (2.20): na jāyate mriyate vā kadācit. Kṛṣṇa kuvailee sielua sanalla kuolematon, sielu ei ole milloinkaan syntynyt (na jāyate) ja jos emme ole koskaan syntyneitä, kuinka voisimme kuolla? Kuolemaa ei ole (mriyate vā). Kuolema on niille jotka ovat syntyneet, ja jos ei ole syntymää, ei ole kuolemaakaan.

Valitettavasti emme tiedä tätä. Teemme tieteellisiä tutkimuksia, mutta emme tiedä, että jokainen elävä olento on henkinen sielu, joka ei ole syntynyt eikä koskaan kuole. Tämä on tietämättömyyttämme. Sielu on ikuinen, aina olemassa oleva, alkuperäinen (nityaḥ śāśvato ’yaṁ purāṇo). Sielu ei kuole ruumiin tuhoutuessa (na hanyate hanyamāne śarīre). Vaikka sielu ei kuole, se hyväksyy uuden kehon, mitä kutsutaan sanalla bhava-roga eli aineellinen sairaus.

Koska Kṛṣṇa on ylin elävä olento (nityo nityānāṁ cetanaś cetanānām) olemme samankaltaisia Kṛṣṇan kanssa sillä erotuksella, että Kṛṣṇa on vibhu eli rajaton ja me olemme anu eli rajallisia. Ominaisuuksiltamme olemme aivan Kṛṣṇan kaltaisia. Meillä on niitä ominaisuuksia, joita Kṛṣṇallakin on. Kṛṣṇalla on ominaisuus rakastaa vastakkaista sukupuolta ja siksi meillä on sama ominaisuus. Rakkauden alku on Rādhān ja Kṛṣṇan ikuisessa rakkaudessa. Mekin etsimme ikuista rakkautta, mutta koska aineellisen luonnon lait ehdollistavat meitä, rakkautemme on keskeytynyt. Jos ylitämme ne, voimme kokea rakkaussuhteita, jotka ovat samankaltaisia kuin Kṛṣṇan ja Rādhārāṇin. Meidän päämäärämme tulisi olla palaaminen takaisin kotiin, takaisin Kṛṣṇan luokse. Koska Kṛṣṇa on ikuinen, me saamme siellä ikuisen kehon.

Kuntī sanoo: kecid āhur ajaṁ jātam. Ylin ikuinen, ylin korkein syntymätön, on nyt syntynyt. Kṛṣṇan syntymä ei vastaa meidän syntymäämme aineelliseen maailmaan. Se meidän on ymmärrettävä. Herra sanoo Bhagavad-gītāssa (4.9):

”Se joka tuntee ilmestymiseni ja tekojeni ylimaallisen luonteen, ei ruumiinsa jätettyään enää synny tänne aineelliseen maailmaan vaan saavuttaa Minun ikuisen asuinsijani, oi Arjuna.”

Śrīmad-Bhāgavatamissa kuvaillaan, kuinka Kṛṣṇa ilmestyessään ei syntynyt Devakīn kohdusta vaan Hän ilmestyi ensin majesteettisena nelikätisenä Viṣṇuna ja sitten Hän muuttui Devakīn sylilapseksi. Kṛṣṇan syntymä on ylimaallinen, kun taas meidän on pakko syntyä luonnonlakien mukaisesti. Kṛṣṇaan luonnonlait eivät vaikuta, ne toimivat Hänen alaisuudessaan (mayādhyakṣeṇa prakṛtiḥ sūyate sa-carācaram). Prakṛti eli aineellinen luonto toimii Kṛṣṇan määräyksessä ja me toimimme luonnon määräyksessä. Kṛṣṇa on luonnon valtias, me sen palvelijoita. Siksi Kuntīdevī sanoo: kecid āhuḥ. ”Joku voisi sanoa, että syntymätön on syntynyt.” Voi näyttää siltä, että Hän on syntynyt samaan tapaan kuin mekin, mutta Hän ei ole. Kuntīdevī sanoo erityisesti: kecid āhuḥ. ”Jotkut voivat ajattelemattomasti sanoa, että Kṛṣṇa on syntynyt.” Kṛṣṇa Itsekin sanoo Bhagavad-gītāssa (9.11): avajānanti māṁ mūḍhā mānuṣīṁ tanum āśritam. ”Koska ilmestyn kuten ihminen, lurjukset ajattelevat minun olevan tavallisen ihmisen kaltainen.” Paraṁ bhāvam ajānantaḥ. ”He eivät tunne Jumalan ihmiseksi syntymisen mysteeriä.”

Kṛṣṇa on kaikkialla. Herra vallitsee jokaisen sydämessä (īśvaraḥ sarva-bhūtānāṁ hṛd-deśe ’rjuna tīṣṭhati). Jos Kṛṣṇa kerta on meissä jokaisessa ja on kaikkivoipa, miksi Hän ei voisi ilmestyä edessämme? Kun Dhruva Mahārāja mietiskeli Viṣṇun nelikätistä hahmoa, hänen mietiskelynsä yhtäkkiä keskeytyi ja hän näki edessään hahmon, jota oli ollut mietiskelemässä. Oliko Kṛṣṇan vaikea ilmestyä siten? Ei tietenkään. Hänen ei ollut myöskään vaikeata ilmestyä Devakīn edessä nelikätisessä hahmossa. Kṛṣṇa sanookin: janma karma ca me divyam. ”Ihmisen on ymmärrettävä Minun ylimaallinen syntymäni ja tekoni.” Kuntīdevī ymmärtää ne. Hän tietää, että vaikka jotkut lurjukset näkevät Kṛṣṇan syntyvän, Hän on itse asiassa syntymätön.

Miksi Kṛṣṇa sitten leikkii syntymistä? Kuntīdevī vastaa: puṇya-ślokasya kīrtaye. Ylistääkseen henkisessä ymmärryksessä kehittyneitä. Kṛṣṇa ilmestyy Devakīn poikana ylistääkseen palvojaansa Devakīa. Kṛṣṇa ilmestyy Yaśodān poikana ylistääkseen Yaśodaa. Samoin Kṛṣṇa ilmestyy rakkaan palvojansa Mahārāja Yadun dynastiassa ylistääkseen Mahārāja Yadua. Niinpä Kṛṣṇa tunnetaan edelleenkin nimestä Yādava, Mahārāja Yadun jälkeläinen. Kṛṣṇan ei ole mikään pakko ilmestyä mihinkään erityiseen perheeseen tai maahan, mutta kun Hän ilmestyy, Hän tekee niin ylistääkseen jotain henkilöä tai perhettä heidän antaumuksestaan. Siksi Kṛṣṇan syntymää kutsutaan sanalla divyam eli ylimaallinen.

Herran ei ole pakko syntyä, mutta meidän on. Se on ero Kṛṣṇan ja meidän syntymässämme. Jos karman eli tekojemme mukaan meidän on määrä syntyä hyvään perheeseen ihmisten tai puolijumalten keskuuteen, niin tapahtuu. Jos taas toimimme eläinten tavoin, meidän on synnyttävä eläinperheeseen. Se on karman sanelemaa. Karmaṇā daiva-netreṇa jantor dehopapattaye (Śrīmad-Bhāgavatam 3.31.1). Karman mukaisesti kehitämme tietynlaisen kehon.

Ihmiselämässä on tarkoitus ymmärtää Korkein, Absoluuttinen Totuus (athāto brahma-jijñāsā). Jos emme pyri tähän vaan sen sijaan käytämme tilaisuuden väärin ja vain jäämme eläinten tasolle, palaamme takaisin eläimellisessä muodossa. Kṛṣṇa- tietoisuus -liike pyrkii pelastamaan ihmiset tältä kohtalolta.

Kṛṣṇan ilmestymistä verrataan santelipuiden kasvuun Malayan kukkuloilla (malayasyeva candanam). On olemassa kaksi Malayaa – Malayan kukkulat ja maailmankolkka, joka nykyisin tunnetaan Malesiana. Candana-puu eli santelipuu voi kasvaa missä vain – ei ole sääntöä, että sen olisi kasvettava Malesiassa tai Malayan kukkuloilla – mutta koska santelipuusto on laaja tuolla alueella, santelipuu tunnetaan nimellä malaya- candana. Länsimaissa tunnetaan hajustettu vesi nimeltä eue de cologne. Sitä voidaan valmistaa missä tahansa, mutta koska alkuperäisesti sitä on valmistettu Kölnissä, se tunnetaan nimellä eue de cologne. Vastaavasti santelipuu voi kasvaa missä tahansa, mutta koska se oli aikoinaan hyvin yleinen Malesiassa ja Malayan kukkuloilla, se tunnetaan malayalaisena santelipuuna. Kuntīdevī esitti rukouksensa 5 000 vuotta sitten ja se osoittaa, että santelipuita kasvoi tuolloin Malesiassa. Malesia ei ole uusi nimi vaan se oli tuttu tuhansia vuosia sitten Veda-kulttuurin piirissä. Nykyään Malesiassa kasvatetaan kumipuita siihen soveltuvan maaperän vuoksi, mutta aikoinaan Malesiassa kasvatettiin runsaasti santelipuuta, jolla oli suuri kysyntä etenkin Intian taholta.

Intia on kuuma maa ja intialaiset käyttävät santelipuuta kosmetiikassa sen viilentävän vaikutuksen vuoksi. Nykyäänkin varakkaat intialaiset sivelevät santelipuutahdasta iholleen hellekautena ja tuntevat olonsa viileäksi koko päivän. Intiassa on ollut tapana aamukylvyn ja kehon pyhittävien tilaka-merkkien maalaamisen jälkeen mennä kumartamaan Jumalhahmoja ja ottaa candana-prasādaa Jumalhahmojen alttarihuoneesta kosmetiikaksi. Tästä käytetään sanaa prasādhanam. Sanotaan, että nykyisin Kali-yugan aikana jo kylpeminen on riittävää prasādhanaksi. Eva prasādhanam (Śrīmad-Bhāgavatam 12.2.5). Intiassa köyhinkin mies kylpee joka aamu, mutta kun tulin Amerikkaan huomasin, että siellä aamukylpeminen voi olla hankalaa ja jätetään tekemättä. Intiassa on tavallista, että ihmiset kylpevät kolme kertaa päivässä, mutta New Yorkissa olen saanut nähnyt, että ihmisten on mentävä ystäviensä kotiin kylpyyn, jos heillä ei ole siihen kotonaan mahdollisuutta. Tämä on merkki Kalin aikakaudesta. Snānam eva prasādhanam. Kali-yugan aikana kylpeminen on vaikeata.

Toinen Kalin aikakauden tunnusmerkki on dākṣyaṁ kuṭumba-bharaṇam (Śrīmad-Bhāgavatam 12.2.7). Ihminen on jo jumalallinen kunhan elättää perheensä. Dākṣyam tarkoittaa ”jumalallisia tekoja” ja juurtaa sanasta dakṣa eli ”taitava”. Kalin aikakaudella ihmistä voidaan pitää taitavana, jos hän osaa elättää itsensä, vaimonsa ja kaksi tai kolme lasta. Intiassa perinteisesti perhe koostuu miehestä ja vaimosta lapsineen, molempien vanhemmista ja sisaruksista ja niin edelleen. Kalin aikana jo pienen perheen eli vaimon ja parin lapsen elättäminen on työteliästä. Asuessani New Yorkissa luentovieraiden joukossa oli vanha rouva, jolla oli aikuinen poika. ”Miksi poikanne ei mene naimisiin?” kysyin häneltä. ”Hän voi mennä naimisiin sitten, kun hän pystyy elättämään perheen.” En tiennyt, että perheen ylläpitäminen oli siellä niin vaikeaa. Śrīmad-Bhāgavatamissa sitä kuvaillaan näin: Jos mies pystyy elättämään perheen, hän on kunniakas ja jos tytöllä on aviomies, häntä on pidettävä hyvin onnekkaana.

Tehtävämme ei ole arvostella, mutta Kali-yugan merkit ovat vakavia ja niistä tulee entistä vakavampia. Kalin aikakausi kestää 432 000 vuotta. Viisi tuhatta vuotta siitä on kulunut ja jo nyt on paljon vaikeuksia. Mitä pidemmälle Kalin ajassa edetään, sitä vaikeammiksi ajat muuttuvat. Parasta on täydellistää Kṛṣṇa-tietoisuutensa ja palata takaisin kotiin, takaisin Jumaluuteen. Se pelastaa meidät. Jos joudumme palaamaan takaisin uuteen elämään Kali-yugan aikana, huonot ajat ovat edessä ja meidän on kärsittävä entistä enemmän.