14

Myös tässä kuvaillaan sitä, kuinka Korkeimman Herran leikit hämmentävät ihmisiä. Kuten jo aikaisemmin selitettiin, Korkein Herra on Korkein Olento kaikissa suhteissa. Tämä säe valaisee erityisesti sitä, kuinka Herra on Korkein Olento ja samanaikaisesti puhtaitten palvojiensa ”leikkikalu”. Puhdas Kṛṣṇan palvoja palvelee Herraa vilpittömästä rakkaudesta, ja palvellessaan hän unohtaa Korkeimman Herran aseman. Myös Korkein Herra nauttii palvojiensa rakastavasta palvelusta kaikkein eniten silloin, kun Häntä palvellaan spontaanisti pelkästä puhtaasta rakkaudesta ilman muodollista kunnioitusta. Bhaktat palvovat Kṛṣṇaa yleensä hyvin kunnioittavasti, mutta Herra on äärettömän onnellinen, jos palvoja puhtaan rakkauden ja kiintymyksen vallassa pitää Herraa itseään merkityksettömämpänä. Herran leikit alkuperäisellä Goloka Vṛndāvana-planeetalla tapahtuvat tässä hengessä. Kṛṣṇan ystävien mielestä Kṛṣṇa on yksi heistä, eivätkä he kunnioita Häntä mitenkään erityisesti. Herran vanhemmat, jotka ovat puhtaita Kṛṣṇa-bhaktoja, pitävät Häntä lapsena, ja Herra hyväksyy vanhempiensa kurituksen mieluummin kuin Veda-hymnien rukoukset. Myös tyttöystäviensä soimaukset ovat Hänelle miellyttävämpiä kuin Vedojen hymnit. Esittäessään ihmisjoukkojen iloksi yliaistillisen valtakuntansa Goloka Vṛndāvanan ikuisia leikkejä täällä aineellisessa maailmassa Kṛṣṇa oli aivan erityisen tottelevainen kasvatusäidilleen Yaśodālle. Lapsenomaisissa leikeissään Hän tuhosi äiti Yaśodān voivarastot särkemällä voiastiat ja jakamalla niitten sisällön ystävilleen ja leikkitovereilleen, joihin kuuluivat myös Vṛndāvanan ylistetyt apinat. Kaikki käyttivät mielellään hyväkseen Herran avokätisyyttä. Äiti Yaśodā näki tämän ja puhtaasta rakkaudestaan hän oli rankaisevinaan ylimaallista poikaansa. Hän otti köyden ja uhkasi sitoa kiinni Herra Kṛṣṇan, kuten äideillä on tapana. Nähdessään köyden äiti Yaśodān kädessä Herra painoi päänsä alas ja alkoi itkeä aivan kuin pikkulapsi. Kyyneleet valuivat pitkin Hänen poskiaan ja pesivät pois Hänen kauniita silmiään koristavan mustan kajalin. Kuntīdevī ihailee tätä Herran leikkiä, sillä hän tuntee Herran ylhäisen aseman. Itse kauhun henkilöitymä pelkää Kṛṣṇaa, mutta Kṛṣṇa pelkäsi silti äitiään, joka tahtoi asiaankuuluvasti rankaista lastaan. Kuntīdevī ymmärsi Kṛṣṇan ylevän aseman, kun taas Yaśodālla ei ollut siitä aavistustakaan – tästä syystä Yaśodā on ylevämmässä asemassa kuin kuningatar Kuntī. Herra tuli äiti Yaśodān pojaksi ja sai hänet täydellisesti unohtamaan, että hänen lapsensa oli Itse Jumala. Äiti Yaśodā olisi varmasti epäröinyt rankaista lastaan, jos olisi ymmärtänyt kuka tämä oikein oli, mutta Yaśodān annettiin unohtaa todellinen tilanne, koska Herra halusi olla täydellisen lapsenomainen hellän äitinsä silmien edessä. Äidin ja lapsen välinen rakastava kanssakäyminen oli siis hyvin luonnollista, ja muistaessaan sen Kuntīdevī hämmentyi eikä voinut muuta kuin ylistää tätä yliaistillista suhdetta. Äiti Yaśodaa ylistetään hänen ainutlaatuisen asemansa vuoksi, sillä hän pystyi rakkaudellaan hallitsemaan jopa kaikkivaltiasta Herraa, joka oli hänen lapsensa.

Tämä leikki kuvaa yhtä Kṛṣṇan rikkauksista – Hänen kauneuttaan. Kṛṣṇalla on kuusi mahtia: kaikki rikkaus, kaikki voima, kaikki vaikutusvalta, kaikki tieto, kaikki kieltäymys ja kaikki kauneus. Kṛṣṇa on mahtavaakin mahtavampi ja pienintäkin pienempi (aṇor aṇīyān mahato mahīyān). Osoitamme kunnioittavan kumarruksemme Kṛṣṇalle, eikä kukaan mene Kṛṣṇan luokse naru kädessä ja sano: ”Kṛṣṇa olet tehnyt väärin ja minä sidon sinut nyt.” Kaikkein täydellisin palvoja vaatii sitä ja Kṛṣṇa toivoo, että Häntä kohdeltaisiin sillä tavalla.

Ajatellessaan Kṛṣṇan mahteja Kuntīdevī ei uskaltanut käyttäytyä kuin Yaśodā, sillä vaikka Kuntīdevī oli Kṛṣṇan täti, ei hänellä ollut sellaista etuoikeutta, että hän olisi voinut lähestyä Kṛṣṇaa kuin Yaśodāmayī, jolla edistyneenä palvojana oli oikeus moittia Jumaluuden Ylintä Persoonallisuutta. Se on Yaśodāmayīn erityisoikeus. Kuntīdevī ajatteli Yaśodāmayīn onnekkuutta, sitä että tämä saattoi pelästyttää Jumaluuden Ylimmän Persoonallisuuden, jota kauhun henkilöitymäkin pelkää (bhīr api yad bibheti). Kuka ei pelkäisi Kṛṣṇaa? Jokainen. Mutta Kṛṣṇa puolestaan pelkää Yaśodāmayīa. Kṛṣṇan erinomaisuutta tämäkin.

Lisäesimerkki Kṛṣṇan mahdeista on myös se, että Kṛṣṇa on Madana-mohana. Madana tarkoittaa lemmenjumalaa, joka lumoaa meistä itsekunkin, mutta Kṛṣṇa tunnetaan Madana-mohanana, sillä kauneudellaan Hän viehättää lemmenjumalaakin. Kṛṣṇa taasen on viehättynyt Śrīmatī Rādhārāṇista, jota kutsutaan sen vuoksi nimellä Madana-mohana-mohinī, ”lemmenjumalan viehättäjän lumoaja”. Kṛṣṇa viehättää lemmenjumalaa ja Rādhārāṇī on tuon viehättäjän viehättäjä.

Nämä ovat hyvin yleviä oivalluksia Kṛṣṇa-tietoisuudessa. Ne eivät ole kuvitelmia, mielikuvitusta tai joutavuuksia. Ne ovat tosiasioita ja jokaisella palvojalla on etuoikeus ymmärtää ne ja ottaa osaa Kṛṣṇan leikkeihin, jos hän on edistynyt. Meidän ei pidä ajatella, että äiti Yaśodān etuoikeus olisi jotain sellaista, mitä me emme voisi saada. Kellä tahansa voi olla sama etuoikeus. Jos joku rakastaa Kṛṣṇaa kuin omaa lasta, silloin hän voi saada saman oikeuden, sillä äiti rakastaa lastaan kaikkein eniten. Täällä aineellisessa maailmassakaan ei ole mitään äidinrakkauden vertaista, sillä äiti rakastaa lastaan odottamatta mitään vastarakkautta. Yleensä tämä onkin totta, mutta koska aineellinen maailma on epäpuhdas, äiti saattaa ajatella, että kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja ansaitsee rahaa, äiti voi saada siitä osansa. Jokin toive vastalahjasta on olemassa. Kṛṣṇan rakastamisessa ei ole itsekkäitä motiiveja, sillä se on puhdasta rakkautta, johon ei kuulu aineellisen hyödyn tavoitteleminen (anyābhi-lāṣitā- śūnyam).

Meidän ei pidä rakastaa Kṛṣṇaa jonkin aineellisen hyödyn vuoksi. Meidän ei pidä sanoa Kṛṣṇalle: ”Anna minulle jokapäiväinen leipäni niin rakastan Sinua. Anna minulle sitä ja tätä, niin sitten rakastan Sinua.” Tällaista kaupantekoa ei pitäisi olla, sillä Kṛṣṇa haluaa puhdasta rakkautta.

Kun Kṛṣṇa näki äitinsä Yaśodān tulevan köysi kädessään sitomaan Häntä, Kṛṣṇa pelästyi. ”Äiti aikoo sitoa minut!” Kṛṣṇa alkoi itkeä ja kyyneleet tuhrivat hänen silmiensä kajalin. Kṛṣṇa katsoi äitiään kunnioittavasti ja puhui äidilleen tunteikkaasti: ”Kyllä äiti, olen loukannut sinua. Pyydän anteeksi.” Sitten Kṛṣṇa painoi päänsä alas. Kuntīdevī arvosti tätä näkyä, joka oli osoitus Kṛṣṇan täydellisyydestä. Vaikka Hän on Jumaluuden Ylin Persoonallisuus, Hän antautuu äitinsä Yaśodān hallittavaksi. Bhagavad-gītāssa (7.7) Herra sanoo: mattaḥ parataraṁ nānyat kiñcid asti dhanañjaya. ”Rakas Arjuna, kukaan ei ole Minun yläpuolellani.” Kuitenkin sama Jumaluuden Ylin Persoonallisuus, jonka yläpuolella kukaan ei ole, kumartaa päänsä äiti Yaśodān edessä ja sanoo: ”Rakas äiti, olen käyttäytynyt loukkaavasti.”

Kun äiti Yaśodā näki, että Kṛṣṇa pelkäsi häntä liikaa, hän oli huolissaan. Hän ei halunnut Kṛṣṇan kärsivän rangaistuksesta. Se ei ollut hänen tarkoituksensa. Vielä nykyäänkin Intiassa on tapana, että äiti sitoo liikaa häiriötä aiheuttavan lapsensa kiinni johonkin. Se on hyvin yleistä ja äiti Yaśodākin aikoi tehdä niin.

Tämä kuva on hyvin rakas Kṛṣṇaa puhtaasti palvoville, sillä se osoittaa millaista suuruutta Korkeimmassa Henkilössä on, kun hän esittää täydellisen lapsen osaa. Kun Kṛṣṇa leikkii kuin lapsi, Hän tekee sen täydellisesti. Kun Hän leikkii kuudentoista tuhannen vaimonsa aviomiestä, Hän tekee sen täydellisesti. Kun Hän leikkii gopīen rakastajaa, Hän tekee sen täydellisesti ja leikkiessään paimenpoikien ystävää, Hän tekee sen täydellisesti.

Paimenpojat ovat täysin Kṛṣṇasta riippuvaisia. He halusivat kerran hakea palmupuista hedelmiä mutta eivät Gardabhāsura- demonin vuoksi voineet, sillä tämä ei päästänyt poikia metsään. ”Kṛṣṇa, me haluamme maistaa hedelmiä, jos Sinä voisit niitä meille järjestää”, paimenpojat sanoivat Kṛṣṇalle. Kṛṣṇa suostui heti. Kṛṣṇa ja Balarāma menivät metsään, jossa demoni asui muiden demonien kanssa, jotka olivat aasinhahmoisia. Kun aasidemonit potkivat takajaloillaan Kṛṣṇaa ja Balarāmaa, Balarāma tarttui yhden aasin takajalkoihin ja singautti aasin puunlatvaan ja demoni menehtyi. Kṛṣṇa ja Balarāma tappoivat loput aasit samalla tavalla. Heidän paimenpoikatoverinsa olivat siitä hyvin kiitollisia.

Kerran paimenpojat joutuivat tulen saartamiksi. He tiesivät vain Kṛṣṇan ja huusivat Häntä apuun. Kṛṣṇa oli heti valmis auttamaan. Kṛṣṇa nielaisi tulen. Monet demonit hyökkäsivät poikien kimppuun ja joka ilta pojat palasivat äitiensä luokse ja kertoivat mitä päivällä oli tapahtunut. ”Äiti, Kṛṣṇa on ihmeellinen” ja heidän äitinsä sanoivat: ”Kyllä, meidän Kṛṣṇamme on ihmeellinen.” He eivät tienneet Kṛṣṇan olevan Jumala, Korkein Henkilö. He tiesivät vain, että Kṛṣṇa oli kerrassaan ihmeellinen. Mitä enemmän he saivat kokea Kṛṣṇan ihmeellisyyden, sitä enemmän heidän rakkautensa kasvoi. He ajattelivat, että Kṛṣṇa on ehkä puolijumala. Kun Kṛṣṇan isä, Nanda Mahārāja, puhui ystäviensä kanssa, nämä sanoivat: ”Nanda Mahārāja, sinun lapsesi Kṛṣṇa on ihmeellinen.” Ja Nanda Mahārāja vastasi: ”Niin, minä olen huomannut sen. Ehkä hän on joku puolijumala.” Eikä sekään ollut muuta kuin ”ehkä”.

Vṛndāvanan asukkaat eivät välitä siitä kuka on Jumala ja kuka ei. He rakastavat Kṛṣṇaa, siinä kaikki. Ihmiset jotka haluavat ensin analysoida Kṛṣṇaa, onko Hän Jumala vai ei, eivät ole ensiluokkaisia palvojia. Ensiluokkaiset palvojat rakastavat Kṛṣṇaa spontaanisti. Kuinka Kṛṣṇaa edes voisi analysoida? Hän on rajaton ja siksi se on mahdotonta. Meidän havainnointimme on vaillinaista ja aistimme ovat vajavaiset, kuinka voisimme niillä tutkia Kṛṣṇaa? Se ei ole laisinkaan mahdollista. Kṛṣṇa paljastaa itsensä jossain määrin, ja se on riittävästi.

Emme saa olla kuin māyāvādī-filosofit, jotka yrittävät löytää Jumalan deduktiivisesti järkeilemällä. ”Neti, neti”, he sanovat. ”Jumala ei ole sitä, eikä tätä.” Mutta mitä Jumala on, sitä he eivät tiedä. Materialistiset tiedemiehetkin yrittävät löytää perimmäisen syyn, ja heidän menetelmänsä on samanlainen, ”ei sitä, ei tätä”. Perimmäistä syytä he eivät koskaan löydä. Se ei ole mahdollista.

Puhumattakaan Kṛṣṇan löytämisestä, tiedemiehet ymmärtävät tuskin aineellisiakaan tutkimuskohteita. He yrittävät päästä kuuhun, mutta he eivät suinkaan tiedä mikä se on. Jos he tietäisivät mikä kuu on, miksi he tulevat tänne takaisin? Jos he tietävät täydellisesti mikä kuu on, he asuisivat siellä jo. Viimeiset kaksikymmentä vuotta he ovat yrittäneet matkata sinne ja jäädä sinne, mutta he sanovat vain: ”ei sitä, ei tätä.” Siellä ei ole eläviä olentoja, emmekä pysty elämään siellä. He osaavat raportoida siitä, mitä kuussa ei ole, mutta tietävätkö he mitä siellä on. Ei, he eivät tiedä. Ja kyseessä on vain yksi taivaankappale.

Veda-astronomiassa kuuta pidetään tähtenä. Tiedemiehet sanovat, että kaikki tähdet ovat aurinkoja, mutta Bhagavad-gītān mukaan tähdet ovat samankaltaisia kuin kuu. Bhagavad-gītāssa (10.21) Kṛṣṇa sanoo: nakṣatrāṇām aha śaśī. ”Tähdistä minä olen kuu.” Eli kuu on siis aivan samanlainen kuin monet tähdet. Millainen kuu on? Se on kirkas, koska se heijastaa auringon valoa. Vaikka tiedemiehet sanovat, että tähdet ovat aurinkoja, me emme ole samaa mieltä. Veda-astronomian mukaan on olemassa lukuisia aurinkoja, mutta jokaisessa universumissa niitä on ainoastaan yksi.

Se mitä näemme universumissamme, sen me näemme epätäydellisesti eikä tietomme ole täydellistä. Emme pysty laskemaan tähtien ja planeettojen lukumäärää. Emme voi täysin ymmärtää ympärillämme olevia aineellisia asioita, ja miten sitten voisimme ymmärtää Korkeimman Herran, joka on luonut maailmankaikkeuden. Se ei ole mahdollista. Brahma-saṁhitāssa (5.34) sanotaan:

Avaruus on rajaton, mistä Brahma-saṁhitāssa annetaan seuraava esimerkki. Ajatellaanpa, että joku matkustaisi miljoonia vuosia avaruusaluksessa tuulen tai mielen nopeudella. On selvää, että sekunnin kymmenestuhannesosassa alus voisi viedä hänet miljoonien kilometrien päähän. Jos olemme nähneet jotain miljoonien kilometrien päässä, mieli voi mennä sinne heti. Mutta vaikka voisimmekin matkustaa avaruusaluksessa, jonka ovat valmistaneet kaikkein etevimmät tiedemiehet ja viisaat, muni-puṅgavānām, olisiko se täydellistymä? Ei. Brahma-saṁhitāssa sanotaan: so ’py asti yat-prapada-sīmny avicintya-tattve. Silti luomakunta pysyisi meille käsittämättömänä. Kṛṣṇa on luonut kaikki nämä luomakunnat, joten kuinka pystyisimme tutkimaan Kṛṣṇaa? Jos emme pysty ymmärtämään niitä asioita, jotka Kṛṣṇa on luonut, kuinka ymmärtäisimme Kṛṣṇan? Se ei ole mitenkään mahdollista.

Vṛndāvanan mielenlaatu on paras mielentila Herran palvojille. Vṛndāvanan asukkaita ei kiinnosta ymmärtää Kṛṣṇaa. Pikemminkin he haluavat rakastaa Häntä täysin pyyteettömästi. He eivät ajattele, että koska Kṛṣṇa on Jumala, me rakastamme Häntä. Kṛṣṇa ei leiki Jumalaa Vṛndāvanassa; Hän leikkii siellä tavallista paimenpoikaa ja vaikka Hän välillä todistaa olevansa Jumaluuden Ylin Persoonallisuus, bhaktat eivät välitä tietää siitä.

Kuntīdevī ei ollut Vṛndāvanan asukas. Hän asui Hastināpurassa, joka on kaukana Vṛndāvanasta. Vṛndāvanan ulkopuolella asuvat bhaktat tutkivat vṛndāvanalaisten suuruutta, mutta vṛndāvanalaisia ei kiinnosta tietää Kṛṣṇan suuruudesta. Tämä erottaa nämä kahdenlaiset bhaktat toisistaan. Meidän ainoa huolemme tulisi olla Kṛṣṇan rakastaminen. Mitä enemmän rakastamme Kṛṣṇaa, sitä täydellisemmiksi tulemme. Ei ole tarpeellista ymmärtää Kṛṣṇaa ja sitä kuinka Hän tekee luomistyön. Kṛṣṇa selittää Itsensä Bhagavad-gītāssa eikä meidän tarvitse yrittää ymmärtää sen enempää. Meidän ei tarvitse välittää Kṛṣṇan ymmärtämisestä. Se ei ole edes mahdollista. Meidän tulee vain lisätä puhdasta rakkauttamme Kṛṣṇaan. Se on elämän täydellistymä.